ADHD-diagnoosin saaneella voivat pyykit jäädä loppupäiväksi koneeseen, kun ripustettavasta villasukasta tulee mieleen järjestämistä odottava sukkakori. Sukkakorin sängylle tyhjentämisen jälkeen katse osuu yöpöydällä olevaan kirjaan, johon ajatukset uppoutuvat tunneiksi.

”Päädyin hakeutumaan tutkimuksiin itse 26-vuotiaana. Eteeni sattui erityisesti naisille suunnattu ADHD-testi, jota aloin ensin puoliksi vitsinä tehdä. Sen tulokset hämmensivät: miten testin tekijät tietävät kaiken tämän minun elämästäni? Minua oli jo hoidettu masennuksen ja ahdistuksen takia, ja vaikka hoito oli auttanut jaksamaan päätoimista opiskelua, tuntui, ettei jokin ole kohdallaan. Lopulta sain diagnoosin tarkkaavaisuushäiriöstä ilman ylivilkkautta.

On oikeastaan käsittämätöntä, miten kukaan ei ollut aikaisemmin epäillyt mitään. Tietyt ongelmat ovat olleet nähtävissä jo ihan lapsesta asti. Pärjäsin koulussa, mutta olin huolimaton. Unohtelin kirjat kouluun tai kotiin, eikä kyse ollut siitä, ettei koulu innostaisi. Olin kiinnostunut kaikesta, mutta minulla esimerkiksi ajautui helposti kaaokseen sekä koulun pulpetti että oma huone ja myöhemmin aikuisena asunto.

ADHD ei vaikuta älykkyyteen, vaan se vaikeuttaa älyllisen potentiaalin hyödyntämistä, koska toiminnanohjauksen haastavuus vaikeuttaa muistiinpainamista, tehtävään keskittymistä ja sen loppuunsaattamista. Kun yhden ajatuksen pitäisi kulkea pisteestä a pisteeseen b, huomiosta kilpailee kuusi muuta ajatusta. Jos hyvin käy, se yksi tietty ajatus pääsee päämääränsä, mutta joskus voi olla niin, ettei enää edes tiedä, mikä piste a oli. Esimerkiksi pyykkien ripustaminen hankaloituu huomattavasti tämän vuoksi, kun saattaa saada ripustettua osan ja mieleen tulee sukista jotain muuta, johon harhautuu tuntikausiksi. Voi myös upputua ylikeskittyneesti johonkin niin järjettömästi, että siinä unohtuu kaikki muu syömisestä lähtien. Tuntuu, että sen kaiken aktiivisuuden purkamiseen ja ideoiden toteuttamiseen tarvitsisi useamman ihmisen.

Elämän eri osa-alueiden hallitseminen tuntuu mahdottomalta, kun jo pelkästään opinnot ja arkipäivästä selviäminen imee energiaa niin paljon. On ollut vaikeaa selittää muille, miksi en selviä siivoamisesta, mutta pärjään koulussa helposti ysin oppilaana, samalla kun unohtelen puolet tavaroista ties minne. Olen kaikesta huolimatta suoriutunut korkeakouluopinnoista, mutta silti tunne siitä, ettei saa kaikkia kykyjään käyttöön, on turhauttava. Siinä missä muut harrastavat, käyvät töissä opintojen ohessa ja pitävät yllä ihmissuhteita, itse ei vaan jaksa, mistä olen tuntenut paljon syyllisyyttä. Olenko vain niin tyhmä, laiska ja huono ihminen, että mikään ei suju sen vuoksi? Tällaisten ajatusten vuoksi monilla on ADHD:n liitännäisenä masennus, etenkin jos diagnoosin saa vasta aikuisena.

Opiskellessa ongelmana on se, paljonko käytän aikaa ja energiaa eri tehtäviin ja kursseihin. Väsyn ja stressaannun herkästi, joten joudun tekemään paljon suunnitelmia, että saan vaadittavat asiat tehtyä. En myöskään kasaa liikaa kursseja tehtäväksi kerralla, sillä stressaantuessani menen tilaan, jossa en kykene tekemään mitään. Siinä missä tavallisesti ihmisillä vireystila vaihtelee vähän väsyneestä vireään, itsellä vaihteluväli on nollasta sataan. Viiden tunnin luentoputki imee energian täysin, koska on joutunut käyttämään niin paljon vaivaa itsensä ohjaamiseen, että jaksaa kuunnella ja keskittyä. Vireystilan säätely on toisinaan vaikeaa, sillä rutiinitkaan eivät auta pitämään vuorokausirytmiä, kun on mahdotonta rauhoittua nukkumaan iltaisin.

Käytän lääkkeitä tarvittaessa. En aluksi pitänyt ajatuksesta lääkkeiden syömisestä ja olin todella skeptinen. Kuitenkin jo ensimmäisinä päivinä huomasin selkeän eron: ajatukset tuntuivat tiivistyvän ja asettuvan raiteilleen. Ehkä huvittavinta oli se, kuinka huomasin, ettei päässä soi enää kaikenlaiset biisit luuppeina taustahälynä kaiken muun seassa. Suhtaudun ADHD-lääkkeisiini vähän kuin allergialääkkeisiin. Allergiani eivät ole hengenvaarallisia, mutta helpottaa elämää, kun allergiaa voi tarpeen mukaan lievittää.

Vaikka ADHD:hen liittyvät ongelmat vaikuttavatkin elämääni, eivät suunnitelmani tulevaisuuden suhteen ole muuttuneet. Diagnoosin saaminen oli valtava helpotus. Nyt on mahdollista keksiä keinoja, miten saada asiat toteutettua, eikä vaan jäädä vellomaan saamattomuudesta johtuvassa syyllisyydessä. Hyvin konkreettisesti arjen ongelmiin pureutuvasta ADHD-valmennuksesta on ollut paljon apua.

ADHD-aivot eivät myöskään ole pelkkä rasite. Pidän siitä, että innostun helposti ja omaksun valtavasti tietoa kerralla. Pää pursuaa ideoita. Tietenkin mietityttää, miten töissä tulee sujumaan ja voinko kertoa diagnoosistani siellä. Minulla on kuitenkin alani rautainen osaaminen ja kykenen itse arvioimaan jaksamistani. Oikeastaan tämä on olennaista mielenterveyskuntoutujille ylipäätään, oli kyseessä psykiatrinen tai neuropsykiatrinen ongelma. Vaikka ne psyykkiset ongelmat aiheuttavat haittaa ja vaikeuksia, ne eivät vie ihmisen kykyjä ja osaamista pois.”

Teksti: Jaana Kinnari

Kuva: Joni Syvänen

Yliopistosta valmistutaan asiantuntijoiksi. Vaikka tietopuoli olisi erinomaisesti hallussa, työelämässä pelkkä asiaosaaminen ei riitä. Sisältö ei ratkaise, vaan se, että myös ulkoasu ja esiintyminen ovat tilanteeseen sopivat. Taitava viestijä saa myytyä itsensä ja osaamisensa minne haluaa. Kaikki eivät ole luonnostaan hurmaavia ja vakuuttavia, joten käytännön toimintaohjeet tulevat varmasti tarpeeseen muillekin kuin nörteille.

Teksti on tiivistä ”tee näin – älä tee näin” -ohjeistusta. Kirjoittajat kertovat runsaasti omia kokemuksiaan, ja nämä yksityiskohtaiset kertomukset ovat oppaan kiinnostavinta antia. Jos tiukka leipäteksti ei miellytä, pääkohdat voi vilkaista jokaiseen lukuun kuuluvasta TL; DR (too long, didn’t read) -tiivistelmästä. Esimerkiksi pukeutumisesta ja sähköpostin käytöstä annetaan niin konkreettisia ohjeita, että tekee heti mieli katsoa itseään peilistä ja tarkistaa viimeisimmät mailit.

Kirjan hieman päälleliimatun oloinen nörttiläppä hämmentää. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun ymmärrän suurimman osan nörtähtävistä viittauksista. Kirjan pointit tajuaa kuitenkin mainiosti, vaikkei nörttien kokemusmaailma olisikaan ominta aluetta. Eipä Cthulhu- ja vogonimaininnoilla taida olla ihmeempää tarkoitusta, mutta ne ovat sentään vaihtelua elämäntaito-oppaitten väsyneeseen kielenkäyttöön.

Heli Hämäläinen

Peli alkaa, kun Booker Devitt lähtee hakemaan Columbiassa vankina olevaa Elizabethia pyyhkiäkseen pois velkansa. Vastassa on 1900-luvun alun USA:sta vaikutteita hakeva kaupunki, joka kelluu kristinuskon, luokkayhteiskunnan ja rasismin varassa. Kaupungin johtajana on profeetta Comstock, jonka opetuksessa Washington, Jefferson ja Franklin nousevat paikallisiksi pyhimyksiksi.

Elizabeth ei ole pelastuksen kohteena tavallisimmasta päästä, vaan hänellä on kyky avata repeämiä todellisuuteen, joiden kautta voi siirtyä aikajanalta toiselle tai tuoda esineitä omaan aikajanaan. Aikajanalta toiselle hyppiminen sekoittaa pelin jo valmiiksi sirpaleista tarinaa, ja vasta ihan lopussa pelaajalle selviää, mikä on homman nimi ja miten eri asiat liittyvät toisiinsa.

Vaikka tarina on mielenkiintoinen ja miljöö hienoin hetkeen, toiminta alkaa melko nopeasti maistua puulta. Vastustajina olevat Columbian poliisivoimat ja kapinallinen Vox Populi ovat lähes identtiset, aseet ovat tuttuja pistooleja tai kiväärejä, ja taikavoimatkin jäävät vain erikoispyssyjen asemaan. Edes isommat erikoismöröt eivät jaksa piristää tunnelmaa, sillä nekin ovat liian yleisiä ja samanlaisia.

Tuomo Nyrhilä

Dynamic Arts Records

Torture Killer tarjoaa neljännellä albumillaan konstailematonta suomalaista death metallia. Myös yhtyeen toisella pitkäsoitolla laulanut Chris Barnes (Cannibal Corpse, Six Feet Under) vierailee levyllä. Meininki on enimmäkseen keskitempoista ja sopivan yksinkertaista ilman järisyttäviä kikkailuja. Kappaleille ominaista ovat raskaat riffit ja osittain jopa groovava meno. Sointia voisi luonnehtia paikoittain myös melodiseksi, ja tunnelmaltaan mielenkiintoinen poikkeus onkin Written in Blood kevyemmällä aloituksellaan. Jos pitää death metallista eikä Torture Killer ole tuttu nimi, nyt viimeistään kannattaa tutustua.

Low – The Invisible Way

Sub Pop Records

Low’n perustivat 20 vuotta sitten yhdysvaltalaiset mormonit (toim. huom., vaikka ei liity mitenkään mihinkään) Mimi Parker ja Alan Sparhawk, ja The Invisible Way onkin jo yhteen kymmenes albumi. Pääosassa ovat akustinen kitara ja piano, ja musiikin pelkistetyn olemuksen vuoksi kuulostaa siltä kuin levy olisi livenä nauhoitettu. Levyn kohokohdat löytyvät erityisesti Parkerin laulamista kappaleista kuten So Blue ja Just Make It Stop. Low tarjoaa pitkäsoitollaan rauhallista ja kaunista musiikkia, jota voi suositella erityisesti tunnelmallisen akustisen musiikin ystäville.

Mudhoney – Vanishing Point

Sub Pop Records

Yhdysvaltalainen Mudhoney ei koskaan saavuttanut yhtä suurta mainetta kuin Seattlen aikalaisensa Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains, mutta se on selvinnyt kunnioitettavaan neljännesvuosisadan ikään. Nyt julkaistu yhdeksäs albumi Vanishing Point on genrensä puolesta sullottavissa alternative/indie/garage rock -osastoon, ja se tarjoaa tasaista mutta keskivertoa parempaa rockia ilman kovin suuria hittejä. Kappale I like it small tuo kovasti mieleen rockin eri alalajeihin vaikuttaneen The Stoogesin, ja itse asiassa orkesteri on parhaimmillaan, mitä enemmän nämä vaikutteet erottuvat.

Harper Simon – Division Street

PIAS Recordings

Paul Simonin (Simon & Garfunkel) poika Harper Simon kuulostaa lauluääneltään hämmentävän paljon isältään. Nuoremman Simonin toinen levy Division Street sisältää haikean melankolista ja osittain jopa psykedeelistä, kaunista musiikkia, jotka on kääritty utuiseen mutta ei unettavaan lo-fi-soundiin. Levy sisältää sekä hyvinkirjoitettuja akustisia kappaleita että surisevaa, taustaltaan värikästä alternative rockia. Ehdottomasti tarttuvin raita on Eternal Questions, jonka sanoituksissakin kuullaan yksi levyn parhaimmista tarinoista. Utuinen soundi ja kauniit tekstit iskenevät haikeudesta nauttivalle.

Santtu Vähämaa

Näytelmäteksti on kuitenkin paikoiltaan turhan alleviivaava, stereotyyppimäinen ja jopa naiivi. Näytelmään olisi tullut valtavasti ulokkeita lisää, jos melko tyypillisesti rakennetut asetelmat olisivat toisinpäin: voisiko nainen olla välillä narsisti ja mies perheväkivallan uhri? Näytelmän parasta antia on kuitenkin se, miten pyritään osoittamaan narsistin kasvojen molemmat puolet ja miten huonosta suhteesta lähteminen ei ole ollenkaan yksinkertaista. Kohtauksien väkevyydestä voi kiittää Jaulimoa, joka hoitaa osansa raivostuttavana Laurina mainiosti. Haimakaisen välittämä herkkyys ja itsetutkiskelu ovat myös valloittavaa katsottavaa. Syvyyttä näytelmään olisi kuitenkin tuonut myös erilainen loppuratkaisu: jos kerran narsisti osaa kietoa pauloihinsa vaarallisen hyvin, onnistuuko lähteminen?

Joka tapauksessa näytelmä synnyttää katsojassa varmasti hedelmällistä pohdintaa ja herättää ajatuksia. Vaatimaton puhenäytelmä toimii kahden näyttelijän vetämänä erinomaisesti. (Lopuksi vielä nöyrä kiitos henkilökunnalle allekirjoittaneen puhelimen akun onkimisesta katsomon penkistön alta!)

Jaana Kinnari

Kiitos Platon! Kiitos lännen suuret kirkkoisät Augustinus, Ambrosius Milanolainen ja kumppanit. Toki olisi muitakin, joita voisi muistaa, mutta olittehan te ainakin mukana luomassa lännen kirkolle kuvan seksuaalisuudesta negatiivisena peikkona. Mutta paha, paha Sigmund-setä, sinä veit tuottavan bisneksen kirkolta. Tarjosit koulukuntasi kanssa pehmeän sohvan kovan penkin sijasta, jossa voi työstää seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Siispä uutta uskontoa kehiin. Muodissa kun ovat nyt terveet ruokavaliotkin. Miksi emme pidättäytyisikin ruuasta ja juomasta, sillä onhan alapää luotu vain naimista varten. Emme silloin enää turmelisi vehkeitämme taantumalla aina yhä uudestaan ja uudestaan pissa/kakkaleikkeihin. Hyvä on ihmisen pidättäytyä jostain, ja miksi se ei olisikin paskalla käynti? Tässä uudessa uskonnossa seksi olisikin yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Itseasiassa perinteisiin voisikin kuulua, että aina ruokailun jälkeen rakastelisimme vieruskaverin kanssa. Tulisi kerrankin käyttöä sille, että voi valikoida paikan lentokoneeseen.

Kuka lähtee mukaan sijoittamaan bisnekseen? Myös Obelix totesi ”Hulluja nuo roomalaiset”. Sen verran kahjoa sakkia on jenkeissäkin, että uskon sieltä löytyvän kannattajakunnan tällekin uskonnolle.

No varmaa on vain se, että aikamme jää kyllä historiaan. Koskaan aiemmin, eikä koskaan tämän jälkeen varmastikaan puhuta näin paljoa seksistä; jopa identiteettikin määritellä nykyään ensimmäisenä seksuaalisuuden kautta.

Kevät ja kesä ovat täynnä rakkautta. Menkäämme siis puistoihin ja toimikaamme kuin Diogenes Sinopelainen masturboimalla keskellä toria. Vastustajille hän vastasinkin vain, että raapisi toki mahaansa, jos se sillä tulisi täyteen.

Onnea vielä teille tiedeyhteisöömme valituille fukseille. Muistakaa professorin sanat. Kun olet oppinut ROI:n merkityksen, voitkin lopettaa akateemisen uran, koska maailmahan pyörii vain rahan ympärillä. Seksikin on itse asiassa vain väline, jolla pyrimme saamaan sitä lisää. Maisterin tutkinnonkin saa aina haettua uimahallista, jos sellaista kaipaa.

Terveisin, nimimerkki
”minäkin olen aseksuaali, ainakin kaksikertaa päivässä”

Kuva: Joni Syvänen

Liian monesti kuulee yliopiston käytävillä ja riennoissa markkinoinnin vähättelyä oppiaineena ja yritystoiminnassa. Voi olla, että esim. laskiksen pääaineopiskelijat osaavat paremmin pitää puoliansa, mutta on meillä tulevilla markkinoijillakin peiliin katsomisen paikka. Puhutaan etenkin markkinoinnin vaikuttavuudesta ja tuloksellisuudesta. Kuinka selittää muille opiskelijoille ja ennen kaikkea sille tavalliselle kadun tallaajalle, mitä markkinointi on ja miksi minä olen siitä niin innostunut? Miksi sinun tulisi kiinnostua markkinoinnista?

Markkinoinnin tärkeimpänä tehtävänä voidaan yksinkertaistetusti pitää informaation luomista yrityksestä ulos ja sisään. Minkä takia kuluttaja valitsee jonkin tietyn yrityksen tuotteen toisen samankaltaisen sijaan? Mistä kuluttajan valintatilanteeseen vaikuttavat mielikuvat syntyvät? Nämä tekijät ovat aidosti subjektiivisia ja vaihtelevat eri kuluttajien välillä. Minut erottaakin etenkin monesta toisen oppiaineen opiskelijasta aito kiinnostuneisuus kuluttajaan, hänen ongelmiinsa ja niiden ratkaisemiseen markkinoinnin avulla.

Jos oppiaineita asetetaan vastakkain jo opiskeluaikana, on melkein liikaa toivottu, että ne muuttuisivat heti radikaalisti työelämään siirtyessä. Jos arvoista ja vastuullisuudesta puhuminen on ollut opiskellessa vain hölynpölyä tai sanahelinää, voi työelämässä kohdata yllättäviä vaikeuksia. Tällaisesta kovuuden kulttuurista tulisikin siirtyä inhimillisempään liiketalouteen ja johtamiseen. Itsensä nostaminen jalustalle on aivan turhaa ja pahimmillaan narsistista. Osaaminen ja tekeminen määrittäkööt lopulta jokaisen ”markkina-arvon” työelämässä.

Suomessa liike-elämässä markkinointi on alistettu pieneen sivurooliin. Jos ei ajattelua arvoista ja liiketoiminnan moraalista ole aloittanut opiskeluaikana, ei se synny itsestään. Sytykkeenä toimii tällöin lopulta ulkopuolinen ärsyke, kuten olemme nähneet mm. Finnairin kohdalla. Yritysvastuullisuus tulee olemaan tulevaisuudessa jo välttämättömyys. Mielikuva yrityksestä muodostuu sen sidosryhmien käsityksestä, johon yritys ei suoraan voi vaikuttaa.
Taloudellisesti heikompina aikoina ei ole mahdollisuutta olla kova, vaan tulee vielä voimakkaammin ottaa huomioon arvot ja humaanius liiketaloudessa. Tällä viittaan yritysten yhteiskuntavastuuseen, mutta myös ihmisten irtisanomisiin ja heidän tilanteeseensa yhteiskunnassa. Mitä kaikkea voimmekaan oppia muilta, jos vain muistamme välillä poistua ennakkoluulojen takaa ja kohdata kanssaopiskelijamme avoimin mielin. Ohje on toki hyödyllinen elämässä muutenkin. Olisiko markkinoinnille sittenkin tarvetta tulevaisuuden Suomessa?

Joel Väänänen

”Kyllä tässä ollaan ihan sama Vesku kuin ennenkin. Ei ole ilmestynyt baskeria ja puvuntakkia”, tokaisee 30 vuotta punkrockia soittanut Klamydia-yhtyeen solisti Vesa ”Vesku” Jokinen, jonka pipon alta paljastuu levossa oleva irokeesi. Tokaisu on vastaus toimittajan vihjailuihin siirtymisestä musikaalisäveltäjäksi.

Vaasan kaupunginteatterilla esitetään 14.5. kantaesityksenä Aino Hyyryläisen käsikirjoittama rockmusikaali Alabama ja muut rakkauteni. Musiikin, eli noin 15 kappaletta on säveltänyt ja sanoittanut Jokinen.

”Meillä on Veskun kanssa melko pitkä historia. On monesti tullut istuttua ja mietittyä syntyjä syviä. Ideoita on ollut monenlaisia, mutta tämä on tähän mennessä ainut, joka on edennyt toteutukseen asti”, kertoo musikaalin ohjaaja Ilkka Aro.

Ensin oli siis idea tarinasta, joka annettiin käsikirjoittaja Hyyryläiselle jalostumaan.

”Ainolle annettiin hyvin vapaat kädet. Voisi sanoa, että nyt on nähtävissä miesten idea naisnäkökulmasta. Vesan ainut toive oli, että tarina päättyisi onnellisesti.”

”Teema valikoitui ihan vain siksi, että rakkaus on kaikkea pyörittävä voima. Näytelmässä on traagisia ihmiskohtaloita, mutta mulle oli tärkeää, että he saisivat onnellisen lopun.”

Rockmusikaali on tarjonnut uudenlaisen aluevaltauksen sekä näyttelijä-ohjaaja Arolle että muusikko-säveltäjä Jokiselle.

”Musikaalejahan Vaasassa on tehty vuosittain, mutta on oikeastaan kulttuuripoliittinen häpeä, ettei pitkiin aikoihin ole tehty rockmusikaalia”, sanoo Aro.

Neitsyyden menetystä ja kylmää vettä

”Musiikintekijänä mulla pyörii päässä päivittäin melodioita. Musikaalin kappaleet syntyivät lopulta siten, että Aino ilmoitti, että tähän kohtaan sopisi sellainen kappale, joka kertoisi siitä ja siitä. Sitten soittelin kitaraa Kyrönjoen rannalla ja rustasin sellaiset tekstit. Monetkaan Klamydian biisit eivät varsinaisesti kerro rakkaudesta tai ihmissuhteista, joten tässä on lähtenyt neitsyys aika monella tapaa. Teatteritaustaakaan minulla ei ole”, Jokinen kertoo.

”Mutta lavallahan sä oot ollu koko ikäsi. Mulla puolestaan ei ole minkäänlaista musiikkitaustaa, mikä on aika mielenkiintoista sellaiselle, joka on näytellyt näinkin kauan.”

Ohjauskokemusta Aro kuvaa kasvattavaksi ja nöyräksi vetäväksi.
”Tämä on ollut vähän kuin sellainen kylmä ja kutistava vesi tiettyyn paikkaan. En oikeastaan tiedä, teenkö ohjaajana mitään oikein. Touhu on ollut melkoista palapeliä, kun on bändiharjoitukset ja näytelmän hiominen erikseen. Voi vain toivoa, että se oma visio välittyy. Ihmisiä on ollut vaikea saada uskomaan, että tästä tulee jotain. Mielestäni ohjaajan tärkein tehtävä on pitää muut hyvällä tuulella, mikä on ollut välillä vähän haastavaa. On tämä kuitenkin ollut kerrassaan komea tapa laittaa asiat pakettiin täällä Vaasassa”, kertoo Poriin syksyllä suuntaava Aro.

”Pääosin Ilkka on tykännyt kaikesta, mitä tässä on luotu. Ei ole juuri tullut bumerangeja. Jostain biisistä tosin tuli palautetta, että pehmennäpä vähän tätä runkkulaulua.”

Musikaalin kappaleet ovat melodista rockia. Lauluntekijänä Jokinen on aina halunnut tehdä helposti omaksuttavia kappaleita.

”Musikaalin biisit ovat sellaisia, että jo toisen kertosäkeen kohdalla voi laulaa mukana. En pidä ihan mahdottomana sitä, että Klamydiakin voisi näitä joskus soittaa, toki tyyliltään vähän muokattuna.”

Jokinen odottaa innolla, että pääsee näkemään omia kappaleitaan muiden esittämänä.

”Tässä musikaalissa saadaan kuulla Vaasan johtavan biisintekijän kappaleita kunnan parhaiden muusikoiden soittamina”, Aro kiteyttää.

Kaksikko haluaa vielä korostaa, että näytöksiä on vain viisi.

Alabama ja muut rakkauteni

Ti 14.5 klo 19 (kantaesitys)
ke 15.5 klo 19
To 16.5 klo 19
Pe 17.5 klo 19
La 18.5 klo 14

Teksti ja kuva: Jaana Kinnari

Aluksi sitä kuuli Helsingin kaduilla. Sitten se siirtyi freestyle-lavoille, josta matka jatkui 2000-luvun kovimpaan suomalaiseen rap-albumiin Doupeimmat jumalat seivaa. Tuli eteläsuomalaisten nuorison varaukseton suosio kotikutoisilla DVD-elokuvilla.

Nähtiin MoonTV:ssä. Tavattiin pienillä klubikeikoilla. Paikalliset radioasemat, kaverien kaverit ja alan nettifoorumit olivat lumoutuneita.

Puhuttiin Ruudolfin flow’sta. Se oli jotain, mitä Suomessa ei aikaisemmin oltu kuultu. Vilpitöntä hauskanpitoa, jonka sanat rytmitettiin joltain toiselta galaksilta.

Sitten sillä oli kaveri – Karri Koira. Sellainen vähän honkelo jätkä, joka hoiti lauluosuudet ja hymyili tytöille oikeissa kohtaa.

Kaksikko, joka oli pienen piirin supertähtiä, mutta valtaosa suomalaisista ei ollut kuullutkaan.

Taikaa ja flow’ta

Vasta nyt vuosikausia musiikkipiireissä arvostusta kylväneet Ruudolf ja Karri Koira ovat vihdoinkin päässeet asemaan, jossa puoli valtakuntaa vaeltaa keikoille säästä ja viikonpäivästä riippumatta. Levyt soivat radiossa ja äiditkin hyväksyvät.

”Pari vuotta sitten tulivat Mitä sä siit tiiät, Mammat riivaa, JVG:n lämppäykset, Leijonakuningas, ja Karri teki nyt levyn. Nyt ollaan sitten massojen suosiossa”, Ruudolf muistelee vaasalaisen ravintolan pöydässä.

Illalla kaksikolla on keikka Fontanassa. Keikka on loppuunmyyty – tietenkin.

Mammat riivaa oli varmaan se lopullinen räjäyttäjä. Kesällä 2011 Danza Kuduro soi listoilla, ja Ruudolf työskenteli Bassoradiossa juontajana. Syntyi idea kyseisen kappaleen suomentamisesta ja mukaan otettiin tietenkin Karri Koira.

”Siinä kesti ehkä kaksi tuntia, kun teimme sen. Siis siitä kun lähdin Bassosta kotiin ja saatiin koko kappale tehtyä.”

Vaikka kaikki heidän kappaleensa kuulostavat siltä, että tekoprosessi on ollut nopea ja ”flow-tilassa” tehtyä, niin totuus on toisenlainen. Kappaleita hiotaan yleensä studiolla pitkään ja hartaasti, jotta saavutetaan omintakeinen tyyli.

”Jos niistä paistaa siitä hetken taika ja flow, niin se on se sisäinen taito ja näkemys, jota muilla ei ole, Ruudolf virnistää.”

Suomen mestaruus

Sielukas, sanoituksiin perustuva letkeä meininki ei ole perinteisesti se suomalaisten tyyli. Itse asiassa, Suomessa ei ennen Ruudolfia ja Karri Koiraa ollut mitään vastaavaa.

Kaksikko tapasi kaverin kautta toisensa vuonna 1998, jolloin perustettiin heti ensimmäinen yhtye – Vähäiset Äänet.

”Sitä tulee ulos, mitä sisään on laittanut. Modeemilla katsoimme netistä muiden maiden meininkiä”, Karri Koira muistelee.

Vuonna 2001 Ruudolf voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa rapin SM-kisoissa. Mies riimitteli kadulla, myi omakustanteita Funkiestissa ja toimi niin ruohonjuuritasolla kuin aloitteleva artisti oikeastaan voi toimia.

”En ole ikinä elänyt sitä todellisuutta, jossa joku toinen suunnittelee markkinointina. Aina se on sitä oma-aloitteista toimintaa ollut. Ennen ei ollut Facebookia ja niin edelleen, mutta oli erilaisia foorumeita, joissa tehtiin toimintaa.”

Myöhemmin plakkariin osui myös toinen mestaruus, ja artisti muistuttaakin asiasta keikoillaan joka käänteessä.

”Voiko olla mitään sen konkreettisempaa kuin se, että voin mennä tuolla ja ihmiset tiedostavat mun olevan kaksinkertainen Suomen mestari? Kaikkea muuta tulee ja menee, mutta se pysyy.”

Tänä vuonna kalenteriin osuu noin sata keikkaa. Rahaa kaksikko tekee sen verran, että vyötä ei välttämättä tarvitse kiristää ylimääräistä reikää.

”Kyllähän musiikilla voi elää. Ne, jotka sanovat, että musiikilla ei voi elää, eivät elä sillä.”

”Me ei saada palkkaa mistään muualta”, Karri Koira muistuttaa väliin.

Pitkän matkan kulkeneet Ruudolf ja Karri Koira elävät tällä hetkellä elämää, jonka he ovat itsellensä luoneet. Intohimonsa kautta. Heillä on vilpittömyys-painike edelleen tiukasti pohjassa, ja se on varmasti pääsyy miksi kansa kaiken autotunen ja suoranaisen paskan keskeltä heitä saapuvat katsomaan.

Teksti: Emil Elo
Kuvat:
Karri Koira: ANDREI6000
Ruudolf: Eve Höögman