Rockjournalismi – objektiivisuutta vai nuoleskelua?
Journalistiksi itsensä nimittäminen tuntuu turhalta kissanhännän nostolta. Silti monet ovat saaneet päähänsä, että olen oikeasti merkittävä, olenhan töissä musiikkimediassa.
Rocktoimittaja on omien ja median valintojen mukaisesti joko vähän groupiesta eroava hang-around, kaveribändeistään innostuva joomies, ylikriittinen rockpoliisi tai oikeasti objektiivinen ammattilainen. Toki jokainen haluaisi identifioitua viimeiseen ryhmään, mutta valitettavasti enemmistö ammatinharjoittajista lukeutunee kolmeen ensimmäiseen. Yksi alalaji ovat vielä ne, jotka kirjoittavat nopeita arvioita ja ”mikä on teidän raideri?” – henkisiä haastatteluja, ymmärtämättä itse musiikista mitään. Tätä ryhmää esiintyy erityisesti muuhun kuin musiikkiin keskittyvissä medioissa.
Kuka ymmärtää musiikista tarpeeksi voidakseen arvostella toisen tuotoksia? Kriittisesti tarkasteltuna ei kukaan. Kun kyse on uuden luomisesta tilanteessa, missä ”kaikki on jo tehty”, perustuu levyjen arviointi pitkälti siihen, onko saatu taltioitua mitään uutta, kuinka paljon tuotos muistuttaa jotain muuta ja onko levyllä korvaan riittävästi tarttuvaa sävellyksellistä tai sanoituksellista antia. Koska kyseessä on subjektiivinen mielipide, täytyy ihmetellä, kuinka monet lukijoista uskovat toimittajaa siinä, onko levy hyvä vai huono. Itse en usko, vaikka pyrin omissa arvioissani olemaan mahdollisimman objektiivinen ja musiikkilehdissä pyritään palkkaamaan musiikista ymmärtäviä, hyviä kirjoittajia.
On toki toimittajia, joiden maun olen huomannut vastaavan omaani ja näin voin osan kritiikistä allekirjoittaa. Mutta miksi bändi tai fanit suuttuvat, mikäli levyä ei pidetä sinä uusimpana mestariteoksena? Tai miksi kaverijournalismia harrastavat eivät uskalla antaa bändeille oikeaa kritiikkiä?
Itse olen saanut harrastaa hedelmällisiä keskusteluja nimenomaan rakentavasti annetun kritiikin pohjalta. Artistit eivät ole niin herkkänahkaisia kuin voisi luulla. Pikemminkin konsensuksen edessä saattaa artisti hämmentyä siitä, eikö kellään ole levystä mitään poikittaista sanottavaa. Haastattelussa toimittajien tulisi uskaltautua kysymään muutakin kuin ”millainen oli levyn syntyprosessi?”, koska esimerkiksi studiotyö harvoin on kiinnostavaa, ellei bändi ole esimerkiksi nauhoittanut levyään veden alla lasikuplassa.
Levy-yhtiöille ja muille bisnespuolen edustajille hyvät arvostelut ovat tietysti promootiota. Mutta ilmaisista levyistä tai keikkalipuista huolimatta toimittajan tulisi pystyä olemaan objektiivinen ja sanoa mediassaan juuri se, mitä haluaa. Ellei näin ole, mitä järkeä on yrittää edes puhua rockjournalismista?
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.