Hei, ollaanko me vieläkin Puolassa?!
CANNONBAALLLL!!! Kuva: Juha-Pekka Laajalahti
Hupeltamisessa ei ole paljonkaan järkeä. Ensin ahtaudutaan bussiin 24 tunniksi. Perille päästyä huomataan, että mikään ei oikein toimi, talot on rumia, viiksekkäät mummot vittuilee ja kaalia on joka paikassa.
Marraskuussa jouduin mainoksen uhriksi, kun räntäsateesta Cottonille sisään mennessäni havaitsin lupauksia puuterilumesta ja pitkistä rinteistä. Vielä kun pari nimeltä mainitsematonta kaveriani lupasi harkita asiaa Puolaan lähdöstä, olin aika myyty. Tosin myöhemmin nämä kyseiset sankarit pyörsivät sanansa, mutta minulle ei ollut enää perumisen paikka. Sukset ja repun pakattuani löysin itseni terminaalista menossa laivaan sekalaisessa joukossa. Suurin osa väestä oli ilmoittautunut suuremmassa kaveriporukassa, mutta olipa muitakin orpoja sekaan eksynyt minun lisäkseni.Oli toki tiedossa, että bussimatka on pitkä. Mutta voi kauhistuksen kananhäkki, että se onkin pitkä! Ajatelkaas, kello on nyt jotain. Sitten ajatelkaa huomista hetkeä samaan aikaan. Ja koko sen välin istuisi paikallaan ja katselee tien penkkoja. Niin pitkä se on.
Mutta linja-autossa on tunnelmaa. Usko ei kuitenkaan loppunut keneltäkään vielä, osin energiajuominkien ja osin laadukkaiden elokuvien ansiosta. Kaikkiaan istumista tuli noin 25 tuntia
Hikeä ja zlotyja
Zakopanessa olimme puolen päivän tietämissä sunnuntaina. Päivä meni asettuessa taloksi klassista DDR:n aikaista suunnittelua edustaneeseen hotelliimme. Illalla nautimme tietysti hieman iltasta oppien tutustumaan toisiimme.
Maanantaina heräsimme virkeinä ja aikaisin. Sää oli aurinkoinen ja leuto. Viikonloppuna oli tullut Zakopaneen uutta lunta, joten olosuhteet olivat mitä parhaimmat. Tarkoitus oli päästä heti aamusta rinteeseen. Likipitäen siinä onnistuimmekin. Pientä sekoilua taksin kanssa oli tietysti, mutta sehän nyt kuuluu asiaan.
Vuorelle oli tarkoitus nousta köysirata-kabiinilla. Yläasemalta matka jatkuu tuolihissillä vuoren laelle. Hissit aukeavat normaalisti kahdeksalta. Olimme paikalla heti kahdeksan jälkeen ja ihmettelimme pitkää kabiinijonoa. Syy selvisi pienen selvittelyn jälkeen. Reippaat puolalaiset raksamiehet päättivät laittaa kabiinin viikkohuoltoon alkaen kahdeksalta. Yläaseman hissit kyllä pyörivät normaalisti.
Hetken aikaa ihmeteltyämme osa joukkiosta päätti lähteä baariin ja osa sisuuntui touhusta ehkä vähän liikaakin. Tämä sisuuntunut puolisko päätti kävellä yläasemalle. Tietysti kaikilla oli laskuvehkeet päällä: paksut vaatteet ja monot.
Eräs joukosta tiesi, että pieni polku vie huipulle, olihan alue sentään retkeilijöille tarkoitettua kansallispuiston aluetta. Merkitty polku löytyikin helposti. Mutta tuohtunut joukko sai lisää tuohtumusta vielä.
Muutaman sadan metrin kävelyn perään polun vieressä olleesta pienestä mökistä astui eteemme mummo, joka alkoi vaatia polunkäyttömaksua. Vaihtoehtoina oli siis paiskata mamma kinokseen tai maksaa pari zlotya suosiolla. Päädyimme jälkimmäiseen, vaikka osalla alkoi voimankäytön mahdollisuuskin nostaa suosiotaan. Parista zlotysta tuli tämän reissun johdosta meidän hupellusviikollamme lentävä lause.
Kulttuurishokki
Puolassa nimittäin on tapana kerätä pientä maksua joka ikisestä mieleen juolahtavasta asiasta. Vessojen edessä esimerkiksi on tyypillisesti mummo pyytämässä paria zlotya.
Iloinen seurueemme kuitenkin urheasti haikkasi viitisen kilometriä hisseille päästäkseen talviurheilemaan. Jos ei pidä kaalista, ei kannata lähteä Puolaan. Sitä tavaraa nimittäin riittää. Ei ollut mitenkään ihmeellistä, että normaaliin ateriaan kuului noin kolmasosa lautasellista kaalia. Hapankaalia, raakaa kaalia, keitettyä kaalia... Yhtenä iltana pubista tullessa otin nakkikioskilta hodarin. Yllätyin, sillä siellä ei ollut välissä kurkkusalaattia, vaan sipulia ja kaalia.
Hintataso Puolassa on edullinen. Ruoka ja asuminen on puoli-ilmaista Suomen hintoihin verrattuna. Oluttuoppi oli kalleimmillaankin noin puolitoista euroa. Vaatteet ja elektroniikka ei ole normaalisti kovin paljon halvempaa. Meillä kävi tuuri, sillä Zakopanessa oli juuri menossa suuret alennusmyynnit. Sinänsä Puolassa oleskelu ja katselu on rentoa. Ainoa oikea miinuspuoli (kaalin lisäksi) on puolalainen hälläväliä-asenne. Normaalisti matkustellessa tulee ihmisten kanssa hyvin toimeen. Otetaan kielivaikeuksissa kynä ja paperia sekä elekieli käyttöön. Puolassa eivät ihmiset yleensä edes yrittäneet kommunikoida mitään. Ravintolassa saa ruokahalun aika hyvin katoamaan yrittäessä tilata ruokaa eikä tarjoilijaa juuri kiinnosta, mitä haluan. Sama nuiva suhtautuminen tuli toistuvasti esille rinteessä, kaupoissa, takseissa ja hotellissa. Puheet suomalaisesta nuivuudesta taitavat olla vain puheita. Reissu ei ollut huono. Päinvastoin, olisi saanut olla vähän pidempi, kuten tavallista. Hyvä porukka ympärillä pelastaa aina.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.