Viva tavikset!
Tämä on viimeinen kolumnini verkkolehteen, ja vaikka pesti ei pitkä ollutkaan oli se antoisa ja herätti tarkkailemaan ympäristöä.
Ammattikorkeakoulussa opiskellessani kaveripiirissä liikkuvista ihmisistä ei edes kuukausien tuttavuuden jälkeen tiennyt minkä linjan insinööriopiskelija tämä oli, eikä sillä oikeastaan ollut edes väliä. Yliopistossa se tehdään selväksi, ellei pukeutumisella niin sanoin jo ensimmäisten minuuttien aikana. Akateemiseen putkeen siirryttäessä paikkakuntajuuretkaan eivät menetä merkitystään, vaan suurimmalle osalle opiskelijoista löytyy oman alueen kattava osakunta. Kerhoja on klassisesta musiikista ja teatterista retropeleihin ja liikuntaan, ja jokainen näistä määrittelee omalla tavallaan sen, mitä olemme. Kaikissa kerhoissa, osakunnissa ja järjestöissä on omat asemansa puhujasta puheenjohtajaan, ja ottaessa mukaan vielä ylioppilaskunnan hallituksen toiminnan ja edustajiston, on nimikkeitä, tehtäviä ja aikatauluun lisättäviä kokouksia sen verran että heikompaa hirvittää.
Järjestötoimintaan liittyy negatiivisiakin asioita. Olen nähnyt rikkoutuvia ihmissuhteita, riitoja ja jopa kylmää politikointia savustamisineen ynnä nurkkaan ajamisineen. Pahimmillaan tilanne on silloin kun avoimesti katsotaan ja vertaillaan kenellä on se laulun mukainen kylän suurin kypärä. Oli kyseessä sitten järjestö tai yksittäinen henkilö, ei asetelma ainakaan yhteishenkeä paranna. Kulttuurissamme on yksilöllisyydellä merkittävä rooli, ja keskustelussa tulee poikkeuksellisen usein esille se, että miten Suomen koulujärjestelmä tasapäistää ihmisiä armeijasta puhumattakaan. Tänä päivänä on oltava asemaa, statusta ja alakulttuurin viitoittama tyyli ettei vain missään nimessä olisi huomaamaton tavis. Opintoja aloittaessani oli tarkoituksenani toimia vain riviopiskelijana muiden joukossa keskittyen siihen oleellisimpaan, eli lukemiseen ja opintopisteiden keräämiseen, mutta virta vei mennessään ja päädyinkin kasapanokseksi. En moiti tippaakaan niitä ihmisiä, jotka järjestötoiminnassa ovat mutta vuoden aikana olen huomannut, että tärkeimmäksi asiaksi järjestötoiminnan tulevaisuudessa tulee muodostumaan avoimuus, inhimillisyys ja luopuminen kilpailuasetelmista sekä kuppikuntaisuudesta. Ensimmäinen askel riviopiskelijoiden ja tavallisten, vähemmän näkyvien ihmisten tavoittamiseen on heidän toivottaminen tervetulleeksi joukkoonsa – paikkakunnasta, tiedekunnasta ja harrastuksista riippumatta.
Terveisin,
Sebastian Laitila,
Tuleva Vaasan ylioppilaslehden päätoimittaja,
Metallikerho Jyrän puheenjohtaja,
väistyvä GT-ryhmän jäsen edustajistossa,
Humanistisen tiedekuntaneuvoston jäsen,
julkaisutoimikunnan jäsen,
YO-talotyöryhmän jäsen,
Ravintolatoimikunnan jäsen,
vapaa-aikavaliokunnan kummi,
ihminen joka ei vain osaa sanoa ei.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.