Väkivallan kulttuuria
Pelien väkivaltaisuus herättää julkista keskustelua varsinkin silloin kun paljastuu, että nuori väkivallanteon tekijä on pelannut runsaasti väkivaltaa sisältäviä pelejä.
Jokelan kouluampumisesta on kulunut noin puoli vuotta, ja tekijän pelaamat ihmisen surmaamista simuloivat pelit nähtiin jonkinlaisena harjoituskenttänä teolle. Yhdysvalloissa, jossa vastaavia tapauksia tapahtuu usein, keskustelu on jatkuvasti pinnalla. Asianajaja Jack Thompson tunnetaan hyvin värikkäistä ja vahvoista lausunnoistaan sekä kampanjoinnistaan pelien väkivaltaisuutta vastaan ja hänen nimensä tuleekin esiin sekä kouluampumisten että väkivaltaisina pidettyjen pelijulkaisujen yhteydessä. Suomessa aihetta taas nostaa esille käsittämättömän suuren vaikutusvallan vuosien saatossa saanut media.
Nuori kouluampuja on yleensä noin parikymppinen mies, joka on yksinäinen ja koulukiusattu. Kyseinen ikä- ja sukupuoliryhmä on tänä päivänä potentiaalisin ostajaryhmä väkivaltapeleille, ja nykyään hyvin monella siihen ryhmään kuuluvalla ihmisellä on joko pelikonsoli tai tietokone ja väkivaltaisia pelejä. Sosiaalisesta toiminnasta eristäytynyt nuori viettää aikaansa usein verkkopelien ja internetin parissa, ja suosituimmat verkkopelit ovat lähes poikkeuksetta väkivaltaisia. Ajatuksia koulutovereiden surmaamisesta mielessään pyörittelevät tuskin kuuntelevat iloista ja kevyttä musiikkia. Suurin ongelma väkivaltaviihteessä ja synkässä musiikissa on se, että asiaan vihkiytymättömät ja sen pohjalta hätiköityjä johtopäätöksiä tekevät näkevät ne syinä, eivät seurauksina.
Olettaisin, että väkivaltapelejä pelanneet aikuiset ihmiset ymmärtävät, että tänä päivänä realistisinkaan peli ei simuloi todellisuutta. Pelihahmot, niin todellisilta kuin ne saadaan näyttämäänkin, ovat ihmiseen verrattuna vain alkeellisen tekoälyn ohjaamia tunteettomia hahmoja. Ihmiset, jotka eivät ole näitä pelanneet tekevät videokuvista ja esittelyistä helposti sen johtopäätöksen että hahmot ovat inhimillisiä. He näkevät nämä hahmot sanomassa tai tekemässä toimintoa vain kerran. Pelaaja taas näkee samaiset hahmot toistamassa samaa repliikkiä ja ohjattua toimintoa robottimaisesti kerta toisensa jälkeen. Pelihahmojen kauhunhuudot ja paniikit näkyvät juuri sellaisena kuin ovatkin: äänitiedostoina ja koodinpätkinä. Verkkopeleissä inhimilliset vastapelaajat taas rikkovat tappamisen esittämisen immersion inhimillisyydellään: huutamalla ja sättimällä kuin pikkulapset pelin keskustelukanaville.
Tärkeää peleihin vihkiytymättömälle sukupolvelle on tutustua ihan kädestä pitäen, vailla ennakkoluuloja näihin peleihin ja miksi ei synkän musiikin taustavoimiinkin. Nähdä, että pelit ovat loppujen lopuksi vain pelejä ja synkimpiä sanoituksia kirjoittavat muusikot maalattuine naamoineen eivät ole mitään sosiopaatteja vaan ihan tavallisia nuoria.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.