Sosiaalisen toiminnan sietämätön vaikeus
Sebastian Laitila
Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika kun esimerkiksi masennuksesta ei vielä puhuttu. Mielen vaivat ovat todellisia, siitä ei ole epäilystäkään ja niiden hoitamiseen täytyy puuttua – oli tarve sitten lääkkeille tai ei. Siitä ei myöskään ole epäilystä, etteivätkö nämä olisi modernin kulttuurin vaivoja. Itsekin masennusta muutamaan otteeseen sairastaneena olen miettinyt mistä se yleisellä tasolla johtuu. Yksi havainto ja se mihin tässä kirjoituksessa keskityn on se, että moderniin aikaan kuuluu ihmisten eristäminen suuremmista yhteisöistä laittamalla nämä koppeihin. Vaakasuoriin, pystysuoriin, yksittäisiin koppeihin jossa useimmiten opiskelevan ikäluokassa ei muita ihmisiä ole.
Yhteiset tilat ovat kortilla – niitä löytyy yleensä samoista paikoista joista saa alkoholia ja siitä onkin tullut sosiaalisuuden pakollinen vieruskaveri. En ole tuomitsemassa alkoholin käyttöä – en itsekään sylje tuoppiin. Mietin vain, miten on mahdollista puhua sosiaalisesta juomisesta kun niin monella se tuntuu olevan ainoa juomisen muoto. Ei sikailua, ei tanssimista tai keikoilla heilumista vaan irrottautumista siitä neljän seinän vankilasta minkä on itselleen rakentanut pienelektroniikasta, halvoista osaksi äidiltä saaduista kalusteista ja siitä matosta joka oli ruma jo 80-luvulla. Sisustamistakin on yritetty. Tietokoneeni, jonka äärellä paatuneena nörttinä vietän suuren osan ajastani, yläpuolella on kaksi, ilmeisesti 60-luvulta peräisin olevaa mainosta kehystettynä. Toinen kauppaa Fiat 600S-autoa ja toinen porin olutta. Ovatko nämä mainokset, irrotettuna sotkuisesta ja rikkinäisestä muistojen ja muistettavien täyttämästä kokonaisuudesta jonkinlainen avunhuuto?
Tilausta yhteisöllisyydelle on. Positiivisena asiana 70-luvulla sosiaalista toimintaa palveli opiskelijaliikkeitä, teiniliittoa, kokoontumisia siitä huolimatta, että ajankuvan mukaan ne edustivat sellaista aatesuuntaa jota en edes hulluimpana hetkenäni kannattaisi. Nykyäänkin ”vihervasemmistossa” olevat pitävät yhtä ja kokoontuvat, mutta mitä on tarjolla meille muille? Mitä muuta oikealle kallellaan oleva, yli 25-vuotias humanisti voi tehdä kuin mennä baariin? Järjestö- kerho- ja tutor-toiminta tuntuu nuorempien, tiettyjä ihmistyyppejä edustavien kentältä ja poliittisten järjestöjen jäsenyys ei houkuta ihmistä joka ei ole minkään näköistä puoluekirjaa hankkimassa. Anonyymien, internet-esperantoaan laukovien skientologian vastustajien joukkoon ei ole minkäänlaista kiinnostusta hakeutua ja ainejärjestöjen tilatkin tuntuvat ammottavan tyhjyyttään. Puhutaan järjestötoiminnan suosion laskusta, mutta ennen kuin syyttävä sormi osoitetaan riviopiskelijoihin, kannattaa pohtia jääkö toiminnan ulkopuolelle ihmisiä ja ennen kaikkea miksi näin tapahtuu. Tietty kuppikuntaisuus kuuluu inhimillisen sosiaalisen toiminnan piiriin, mutta ennen kuin on havaittavissa selvää avoimuutta uutta potentiaalista jäsenkuntaa kohtaan on vain katsottava peiliin ja mietittävä mitä voisi tehdä paremmin. Sanon tämän muiden lisäksi itselleni – vuosien saatossa tuntuvasti pienentyneen metallikerhon puheenjohtajalle.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.