Käytävalta: Olumpiasurkuttelu vai lenkkispurttailu
Olympialaiset alkoivat ryminällä Vancouverissa ja totuttuun tapaan suomalaiset toivovat kaksi kertaa enemmän mitaleja kuin niitä tulevat saamaan.
Kaikkien lajien päävalmentajat Jalosesta lähtien luottavat 12 mitaliin, mutta pahalta näyttää. Yhdistetyn ensimmäinen kilpailu kisojen avajaisviikolla meni jo poskelleen, ja vaikka minäkin niin hartaasti sitä miesten jääkiekkokultaa toivon, niin kyllä se niille hurrinpirkuleille taas menee.
Vaikka naisleijonien taival avajaisviikolla alkoikin kiitettävästi, hurraan Suomipaita päällä vasta finaalissa. Ainoat toiveeni näissä olympialaisissa ovat, että Virpi Kuitunen ei kärähdä dopingista, ja että ruotsalaisten kultaiset jääkiekkomitalit varastetaan.
Olenkin päättänyt, että sen sijaan, että menisin tuopin ääreen surkuttelemaan suomalaisten surkuhupaisaa kilpailua, aion purkaa suruni urheiluun. Jos Suomi häviää jääkiekossa esimerkiksi Venäjälle, haastan vaihtarit kaukaloon kanssani tai pyydän kavereitani luistelemaan.
Jos Kiira Korpi kompastuu vapaaohjelman aikana poliisitakkiinsa, jatkan VYY:n rusettiluistelun toteuttamista.
Jos Suomen mäkikotkat tulevat suurmäessä neljänneksi, viidenneksi ja kuudenneksi, lähden juoksemaan lenkin, jolla puran kaiken turhautumiseni Suomen toivoihin. Luulen, että olen kisojen lopussa paljon paremmassa kunnossa kuin kisojen alussa.
Mitä teen sitten, jos Suomelle jostain ennenkuulumattomasta syystä tuleekin mitaleja ja kunniaa? Silloin aion tanssia olohuoneessamme salsaa ja hyppiä ilmaan niin, että naapuritkin kuulevat. Aion repiä Suomi-paidan päältäni ja heiluttaa sitä ilmassa kuin lassoa ja laulaa ”Suomi on uusi maailmanmestari, hei!”.
Tulipa mitaleja tai ei, se on kuitenkin varmaa, että aion seurata kisat televisiosta, radiosta, netistä ja lehdistä alusta loppuun.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.